02 maalis Vartalolla on väliä

Lapsi-sanan monikon taivutuksesta tuli Kielibaariin bongaus, joka innoitti tutkimaan sanavartaloita/sanavartaloja. Bongaajan silmään nimittäin särähti monikon genetiivimuoto lapsien. Hän olisi valinnut empimättä muodon lasten.

Suomen i-loppuiset kaksitavuiset nominit taipuvat  a) joko niin, että taivutusmuodoissakin on i (esimerkiksi risti : ristin, keppi : kepin) tai b) niin, että taivutusmuodoissa on e (kivi : kiven, sormi : sormen). Jälkimmäisissä sanalla voi olla myös ns. konsonanttivartalo (lapsi : las/ta). Useimmilla suomen sanoilla taas on vain vokaalivartalo .

Lapsi-sana on nk. kaksivartaloinen (lapsi: lapse/na; lapsi : las/ta) eli sillä on sekä vokaali- että konsonanttivartalo. Sanaa voidaan taivuttaa monikossa kahdella tavalla:

lapsi : lapsien ~ lasten.

Samalla tavalla monikossa taipuu myös esimerkiksi suuri : suurien ~ suurten tai pieni : pienien ~ pienten.

Bongaaja vinkkaa Kielikellon artikkeliin (2/2013), jossa Riitta Eronen pui taivutusmuotoja. Kielitoimiston puhelinneuvontaan kun on tullut kysymyksiä  muun muassa siitä, miksi politiikan uutisissa on usein kommentoitu kehysriiheä eikä kehysriihtä.

Eronen uumoilee, että riihi-sanan taivutus on voinut päästä unohtumaan, koska sen vanha merkitys viljankuivauksen rakennuksena ei ole nykypuhujalle enää olennainen. Aivoriihi tai budjettiriihi on tutumpi, ja siksi ehkä taivutammekin sen tutumpaan muotoon riiheä.

Sanan harvinaisempi taivutus nimittäin voi paljastaa sanan iän.  Katsotaanpa esimerkiksi sanaa pieni: taivutat sen partitiivissa mitä luultavammin muotoon pientä etkä pieneä. Samoin nuori-sanan taivuttanet muotoon nuorta etkä nuorea, mutta ruori– tai muori-sanan luultavasti muotoon ruoria/muoria.  Erosen mukaan esimerkiksi ns. konsonanttivartaloisuus (pieni : pien|tä) ja perusmuodossaan i-loppuisen sanojen taipuminen e:llisinä kertovat sanan suhteellisesta iäkkyydestä. Muodoista nuoren ja nuorten päätellään siis, että nuori on vanhempi kuin lainasana ruori tai muori.

Erityisen kiinnostava on niemi-sana: milloin olet jonkun kuullut puhuvan, että hän katselee nientä? Sekin on aivan kelpo taivutusmuoto, vaikka nykyisin katselemmekin useimmiten niemeä. Baariemäntä on joskus leikitellyt ajatuksella, että maankohoumaa tarkoittavan vuori-sanan taivutus muuttuisi ajan oloon samaan suuntaan kuin niemi-sanankin: katselisimme siis vuorea emmekä vuorta.

Vanhassa taivutusmuodossa on vanhaa voimaa. Nykyisin voit ommella takkiisi  paitsi vuorin myös vuoren. Tämä siksi, että vanha maastoa kuvaava sana vuori on taivutuksineenkin niin vahva, että taivutamme samaan malliin uudemmankin, sisäkangasta tarkoittavan vuori-sanan.

Ks. Kielitoimiston sanakirja: 2. vuori^{5, 26} (taivutus: vuorin t. vuoren, vuoria t. vuorta, vuorit t. vuoret jne.)

♥ ♥ ♥

Jos kerran vartalolla on väliä, miten sen voi löytää?

Vartalot ja niiden taivutukset aiheuttavat päänvaivaa Kielibaarissakin tavan takaa, mutta tässä jotenkin järjellisen kuuloinen neuvo:

Nomineista kaksivartaloisia ovat ne, joiden perusmuoto loppuu 1) konsonanttiin, esim. askel : askel+ta, avain : avain+ta, 2) jäännöslopukkeeseen, esim. kaste : kastet+ta, mantere : manteret+ta, 3) i:hin, mutta vokaalivartalossa on -e (edellä h, l, m, n, s tai t), esim. vuohe+n : vuoh+ta, tule+n : tul+ta, lume+n : lun+ta, siene+n : sien+tä, saare+n : saar+ta, lapse+n : las+ta, sute+na : sut+ta.

Suomen sanoja taivutetaan siten, että sanan vartaloon lisätään taivutuspäätteitä. Suurella osalla suomen sanoista on vain vokaaliloppuinen vartalo eli vokaalivartalo, johon taivutuspäätteet aina lisätään. Osalla sanoista on myös konsonanttiloppuinen vartalo eli konsonanttivartalo, joka on käytössä vain muutamissa taivutusmuodoissa.

Lähde: http://materiaalit.internetix.fi/fi/opintojaksot/8kieletkirjallisuus/aidinkieli/kielioppi/16vartalot

♥ ♥ ♥

Baariväki jää hämmentyneenä raapimaan päätään: jos kerran monikon muodot lasten ja  nuorten ovat ajallisesti vanhempia kuin muodot lapsien ja nuorien, miksi nykyteinin korva karsastaa jälkimmäisiä? Vai menikö se nyt sittenkin toisinpäin?