29 huhti Lempo soikoon! Miten tulevaisuudessa kiroillaan – miten käy vittujen ja perkeleiden?

Teksti: Jenny Tarvainen

Usealta kielenkäyttäjältä lienee joskus lipsahtanut ärräpäitä vahingossa, toisinaan myös tarkoituksella. Mitä ovat nuo sopimattomina pidetyt sanat kielessämme ja miksi niitä käytetään? Kieli muuttuu, niin myös kirosanat.

Jotta voimme puhua kirosanoista, täytyy ne ensin määritellä. Kirosanat saavat voimansa kulttuurillisista tabuista, jotka ovat säännösteltyjä tai kiellettyjä, emotionaalisesti latautuneita aiheita eri yhteisöissä. Silti tarkempi määrittely ei ole ongelmatonta. (Voutilainen 2008.)

Kirosanat kattavat eri kielissä eri ilmiöitä. Jo suomen kielen termi kirosanat ja englannin kielen swearwords pitävät sisällään eri asioita. Swearwords pitää sisällään suomen voimasanat, joihin kuuluvat kirosanat mutta myös mut alatyyliset ilmaukset, kuten solvaukset. Voimasanoihin sisältyvät

1. kirosanat,
2. kirosanoihin viittaavat, mutta niitä pehmeämmät kiertoilmaukset (voihan vattu, pentele, hemmetti),
3. päivittelysanat (herranjumala, luoja) ja
4. muut tilanteisesti kirosanan tavoin käytettävät sanat (voihan kenkä).

Suomeksi kirosanat ovat sanoja, joissa yhdistyvät kulttuurinen tabu ja käyttö kirosanana. Näitä kirosanoja ovat esimerkiksi vittu, perkele, helvetti, saatana, paska ja jumalauta. (Hjort 2007.) Suomen kielessä katsotaan olevan alle kymmenen ydinkirosanaa, mutta yli 3000 variaatiota (Yle 2010).

Kuten aiemmin tuli ilmi, kirosanat syntyvät kulttuurisista tabuista. Tähän mennessä tällaisia tabuja ovat olleet uskonto (helvetti, saatana, perkele, jumalauta), seksuaalisuus (vittu) ja eritteet (paska, kusi). (Voutilainen 2008.)

Äitiin liittyviä kirosanoja ei suomessa ole.

Suomen kielen erikoisuuksiin kuuluu se, ettei suomeksi ole Jumalaan liittyviä kirosanoja, muutoin kuin jumalauta. Lisäksi sukupuolielimiin liittyviä sanoja on verrattain vähän, eikä äitiin liittyviä kirosanoja ole (vrt. englannin motherfucker). Lisäksi suomalaisessa kiroilussa toisen äitiä ja seksuaalisuutta (Maailman Kuvalehti 2010) sekä uskontoa ja seksuaalisuutta (Kulonen 1990)  yhdistelevät kirosanat ovat harvinaisia.

Suuri osa suomenkielisistä kirosanoista liittyy jollain tavalla uskontoon. Jotta voimme pohtia tulevaisuuden kiroilua, täytyy ensin kurkistaa menneeseen. Miten Suomessa siis kiroiltiin ennen kristinuskoa?

Osin samalla tavalla. Maailmalla kenties tunnetuin suomenkielinen sana perkele on nimittäin esiintynyt suomen kielessä kolmisen tuhatta vuotta eli kauan ennen kristinuskoa. On todennäköistä, että perkele on lainattu balteilta nimenomaan voimasanana, vaikka alkujaan sana liittyy pakanauskontoon. Liettuan kielen perkūnas/perkūnija tarkoittaa ukkosta ja salamaniskua mutta myös ukkosen jumalaa. (Kulonen 1990.)

Kirjoitetussa kielessä perkele on ollut läsnä Agricolan ajoista lähtien, kun taas vertailun vuoksi ruotsin kielestä lainattu vittu (alkup. fitta) on esiintynyt kirjoitetussa muodossa vasta 1700-luvulla (Häkkinen 2004).

Lempi on alkujaan ollut lähellä lempoa.

Myös nykypäivänä tuttu sana jumala on esiintynyt suomen kielessä ennen kristinuskoa, sillä sanalla viitattiin pakanajumaliin. Ennen kristinuskoa jumalalla on todennäköisesti myös kiroiltu. Nykyaikana tunnettuja mutta harvoin käytettyjä entisajan kirosanoja ovat hiisi ja lempo. Hiisi on pakanallinen sana, jota kristinusko ei ottanut perkeleen tavoin käyttöön. Merkitys on lähellä helvettiä, mutta hiisi tarkoittaa myös jumalhahmoa, metsän jättiä. Heikot variaatiot hitto ja hiisi ovat edelleen käytössä. Lempo sen sijaan tarkoittaa ‘pahaa henkeä’, ‘tulta’ ja ‘liekkiä’. Mielenkiintoista on, että myös nykyaikana helläksi mielletty lempi on alkujaan ollut melko lähellä lempoa: lempi on viitannut sukupuoliseen kanssakäymiseen (lempiä), mutta myös tuleen  (Kulonen 1990.)

Kiroilu vähentää stressiä.

Sitten voidaankin palata alkuun. Miksi myös kiroilu muuttuu? Miksi yhä kiroilemme, vaikka yleisesti ottaen kiroilua pidetään rumana tapana?

Yksinkertaisesti siksi, että kieli pitää sen, mitä se tarvitsee. Turha kuolee pois. Tästä voimme päätellä, että kiroilulle on tarvetta. Kirosanoilla onkin huomattavan suuri ilmaisuvoima, jota tavallisilla sanoilla ei ole (Voutilainen 2008). Negatiivisten käyttöyhteyksien lisäksi kirosanoilla on myös positiivisia vaikutuksia, kuten kivun lievittäminen (Stephens, Atkins & Kingston 2009), stressin vähentäminen (Tammi 2016) ja ystävyssuhteen osoittaminen (Voutilainen 2008).

Muistakaamme myös, että tarve käyttää poikkeuksellisen voimakkaita ilmaisuja on vanhempi kuin moraaliset vaatimukset käyttää siivoa kieltä (Kulonen 1990)!

Uskontoaiheiset kirosanat ovat heikentyneet, seksuaaliset vahvistuneet.

Kirosanojen käytössä on myös sukupolvieroja. Suomessa vanhempi osa väestöstä käyttää nuoria enemmän uskontoaiheisia kirosanoja, kuten perkelettä, kun taas vanhempiin verrattuna nuoret käyttävät enemmän vittua, vaikkakin se alkaa menettää tehoaan ylikäytön vuoksi. Tästä huolimatta vittu on kaikkien sukupolvien eniten käyttämä kirosana. (Tammi 1993, Jokelainen 2018.)

Yleensä sanat eivät ole alkujaan kirosanoja, vaan ne muuttuvat sellaisiksi kulttuuristen asenteiden (tabujen) muuttuessa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että uskontoaiheiset kirosanat ovat heikentyneet ja seksuaaliset vahvistuneet. (Voutilainen 2008.)

Mitkä ovat nykypäivän tabuja, tulevaisuuden kirosanoja? Otammeko vanhat lemmot ja hiidet uudelleen käyttöön, vai tuleeko muuttuvan maailman mukana uusia kirosanoiksi soveltuvia teemoja? Lainaammeko kiroilun tapoja muista kulttuureista, vai kehittyykö kulttuurissamme täysin uusia tapoja kirota?

Tulevaisuuden kiroilusta puhuminen jää spekulaation asteelle, koska vasta aika näyttää, kuinka käy. Kenties pääsemme kuitenkin kiroilun syvintä olemusta pohtimalla kiinni oman aikamme kasvukipuihin.

Väinö Linnan Tuntematon sotilas ilmestyi vuonna 1954. Upseerit eivät kirjassa juuri kiroilleet, mutta sotamiehet ja aliupseerit sitäkin enemmän. Arvosteluissa paheksuttiin kiroilua, joka oli tuon ajan kirjallisuudessa tabu. Ks. myös Iida Uuppo, pro gradu, Tampereen yliopisto 2018

♦

Artikkelin lähteet:

Hjort, Minna 2007: Kirosana vai voimasana ja muita karkeita terminologisia pohdintoja. – Översättningsteori, fackspråk och flerspråkighet. Publikationer av VAKKI, Nr 34. Vasa 2007, 63–75.

Häkkinen, Kaisa 2004: Nykysuomen etymologinen sanakirja. Juva: WSOY sanakirjat.

Jokelainen, Jessi 2018: Helvetti, saatana ja perkeleenvittu: ikäryhmien väliset erot alatyylisessä kielenkäytössä. Kandidaatintutkielma, Oulun yliopisto.

Kulonen, Ulla-Maija 1990: Miten suomalaiset kiroilivat ennen kristinuskoa? – Kielikello 1/1990.

Maailman Kuvalehti 2010: Voi öylätti soikoon! Kiroilemisen universaali taide.

Yle 2010: Voimala: Miksi Suomessa kiroillaan paljon?

Stephens, Richard, Atkins, John & Kingston, Andrew 2009: Swearing as a response to pain. – Neuroreport (12).

Tammi, Jari 2016: Suuri kirosanakirja. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Voutilainen, Eero 2008: Kirosanojen kielioppia. Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 13.7.2008.

>> Artikkeli on julkaistu 29.4.2019.