Kielen perusidea on, että sen avulla voi kommunikoida, ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Ymmärtämisen helpottamiseksi suomen kielessä on yleiskieli, joka on siis ”yleistä, mahdollisimman laajassa piirissä ymmärrettävää kieltä” (Finn Lectura).

Yleiskieltä kutsutaan usein kirjakieleksi, ja vielä 1900-luvun alkupuoliskolla kaikki, mitä kirjoitettiin, olikin yleiskielistä (ks. Hiidenmaa 2003). Yleiskieli on normitettua, eli siinä on tiettyjä sääntöjä (todellisuudessa ohjeita ja suosituksia). Yleiskieltä ohjaillaan ylhäältä päin, jotta se pysyy kaikille ymmärrettävänä. (Yleiskielestä laajemmin täällä.)

Yleiskielen ja puhekielen selkeä ero johtaa siihen, että kouluun menevä suomen puhuja joutuukin opettelemaan tavallaan uuden kielen, jota kirjoitetaan. Minä en ole enää mä tai mie. Sen sijaan, että sammakot kurnuttaa, ne kurnuttavat.

Ja sitten on se tämän tekstin aihe: me ei tehdä, vaan me teemme. Juoksemme, emme juokse, olemme huolissamme. Puheessa ei kuitenkaan ole kovin yleistä, että joku käyttäisi ”oikein” taivutettua verbiä passiivimuotoisen sijaan, kun puhuu monikon ensimmäisessä persoonassa. Tämä johtaa oikeutettuihin kysymyksiin: Miksi tätä me-muotoa sitten pitää käyttää kirjoitettaessa? Miksi kirjakielen ei sallittaisi tässä(kin) jäljittelevän kielen todellista käyttöä?

Monelle ensimmäinen reaktio tällaiseen ehdotukseen on yksinkertainen: ei niin vaan voi kirjoittaa! Pohditaan silti hetki, olisiko muita esteitä kuin yleinen muutosvastaisuus. Olisiko esimerkiksi vaaraa, että kielessä aiheutuisi sekaannuksia, jos passiivimuotoisen verbin käyttäminen me-muotoisen lailla hyväksyttäisiin? Yksi kielen ominaisuuksista kun on, että se haluaa välttää päällekkäisyyksiä, eikä esimerkiksi tismalleen samaa asiaa tarkoittavia ilmauksia yleensä ole (esim. Partington 1998, Jantunen 2004).

Todennäköisesti muoto ei olisi säilynyt puhekielessäkään, jos se aiheuttaisi hirvittäviä sekaannuksia. Lähinnä kirjoitettaessa tulisi tärkeäksi kirjoittaa aina me-sana verbin edelle, jos kyse on monikon ensimmäisestä persoonasta passiivin sijaan. Nykyisessä käytännössä me-sanan käytöllä ei ole juuri väliä: me luemme ja vain luemme tarkoittavat pitkälti samaa asiaa.

Merkitys voi muuttua

Passiivin kanssa käytetty me-sana voi kuitenkin muuttaa merkitystä paljonkin. Merkityseroa voi havainnollistaa esimerkiksi puhekielessä käytetyillä ilmauksilla mennään ja me mennään. Kun ovelta huudellaan ”mennään”, on tämä tarkoitettu kuulijalle vihjeeksi, että hänenkin olisi aika olla lähtövalmis. Huutaja ja kuulijat ovat siis menossa yhdessä. Jos huuto onkin sen sijaan ”me mennään”, ei kuulija ole lähdössä mukaan, vaan ”me” ovat tässä tilanteessa huutaja ja joku muu kuin kuulija. Tämä merkitysero on kuitenkin jo nykyisellään selvä puhekielessä, joten sen huomioiminen myös kirjoitettaessa tuskin toisi kovin suuria haasteita.

Jos todellisia ongelmia ei olisi, mikä siis estäisi? Jos kerran kaikki ymmärtävät me tehdään -muodon ihan yhtä hyvin kuin me teemme -muodon, voisi suositusten muuttaminen olla perusteltua.

Keìtä ovat ne, jotka pilaavat suomen kielen?

Kirjakielen suosituksiin kajoaminen ei kuitenkaan välttämättä ole suositeltavaa, jos ei ole valmis kohtaamaan vihaista kansanjoukkoa. Tästä hyvän ennakkotapauksen tarjoaa muutaman vuoden takainen alkaa tekemään -kohu (muistele esim. täältä). Silloin suomen kielen lautakunta muutti suositusta aiemmasta niin, että yleiskielessä on yhtä hyväksyttävää käyttää alkaa tekemään -muotoa kuin aiemmin ainoana suositeltua alkaa tehdä -muotoa. Muutoksen myötä kuuli toistuvasti, kuinka ”ne” pilaa kielen. Ketkä ne?

”Ne” lienevät toki suoraan ihmiset suomen kielen lautakunnassa, mutta myös kielitieteilijät yleisesti. Usein kuvitellaan, että kielenhuoltajat voivat yksin täysin ohjailla kielen muutosten suuntaa ja vieläpä estää muutoksia tapahtumasta. Todellisuudessa kielitieteilijöiden antamat ohjeet vaikuttavat kieleen vain, jos tavalliset käyttäjät ovat valmiita ottamaan ne omikseen. Liian tiukat ja ehdottomat ohjeet voivat luoda kielenkäyttäjille käsityksen siitä, että oikeanlainen kieli on tavalliselle ihmiselle mahdotonta ymmärtää ja on vain noudatettava auktoriteetin luomia sääntöjä. (Hiidenmaa 2003.)

Nykyisin kielenhuoltajat näkevätkin usein, että saman asian voi ilmaista monella tavalla, eivätkä jyrkät rajaukset ole tarpeen. Tämä taas voi saada tavalliset kielenkäyttäjät paheksumaan kunnollisten ohjeiden puutetta. Kielenhuoltajan yhtenä tehtävänä saatetaan suoranaisesti pitää “huonon” kielen paheksumista (Hiidenmaa 2003).

Usein ei-kielitieteilijöiden käsitys kielestä poikkeaakin merkittävästi kielitieteilijöiden käsityksestä (Preston 1999). Tämä voi johtaa siihen, että kielestä kyllä keskustellaan, mutta ei ammattilaisten ja ”tavallisten” kielenkäyttäjien kesken, vaan kukin taho omassa nurkassaan. Maallikot arvostelevat kielenhuoltajia ja -tutkijoita joko liian tiukasta suhtautumisesta tai vaihtoehtoisesti leväperäisyydestä. Tutkijat kuittaavat maallikoiden kommentit yksipuolisina ja puristisina, eivätkä vaivaudu perehtymään niihin. (Hiidenmaa 2003.)

Kuka määrittelee hyvän ja huonon?

Suomalaisten kielikäsitykseen on pitkään kuulunut vahvasti ajatus, että kieli voidaan jakaa hyvään ja huonoon tai oikeaan ja väärään (Paunonen 1996). Hyvää tai huonoa kieltä ei kuitenkaan ole olemassa. Eri ihmisillä on eri käsitys siitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa kieltä, ja samankin ihmisen käsitykset saattavat vaihdella eri elämänvaiheissa. (Hiidenmaa 2003.)

Kielen tutkimisen yhtenä tarkoituksena on kartoittaa, millaisia ilmauksia pidetään toimivina, millaisia ei. Kielenhuoltajat pyrkivät vastaamaan kysymyksiin ja luomaan ohjeita erilaisten tutkimusten pohjalta.

Opetus ja kielenhuolto edistävät osaltaan hyvän kielen käyttöä, mutta hyvän kielen määrittely lähtee kieliyhteisöstä – eli tavallisten ihmisten käsityksistä ja käytöstä. (Hiidenmaa 2003.) Alkaa tekemään -muutoskaan ei lähtenyt kielitieteilijöiden päähänpistosta, vaan todellisesta kielenkäytöstä. Esimerkiksi Yle tulkitsi, että ”oikeakielisyyden vaalijoita järkyttävä päätös” syntyi, kun lautakunta ”päätti taipua joukkovoiman edessä ja luopua taistelusta”.

Oletettakoon nyt kuitenkin, että vastustuksesta huolimatta me tehdään -muoto hyväksyttäisiin me teemme -muodon rinnalle. Ei siis tilalle, vaan vain toiseksi hyväksytyksi muodoksi. Me-muotoisen verbin käyttäminen olisi edelleen yhtä hyväksyttävää. Mutta käytettäisiinkö sitä edelleen oikeasti, vai kuolisiko se hitaasti pois? Tätä on tietysti mahdotonta sanoa, mutta se ei estä pohdiskelemasta asiaa.

Ensinnäkin ainakin toiset haluaisivat todennäköisesti pitää vanhasta tavasta kiinni ainoana oikeana. Oletusta voidaan perustella esimerkiksi sillä, että alkaa tekemään -muutoksen yhteydessä Helsingin Sanomat ilmaisi, että aikoo jatkaa alkaa tehdä -muodon käyttöä (Eloranta 2014, Suominen 2014). Onkin mahdollista, että me-muotoisen verbin käytöstä tulisi jopa elitistinen valinta, jolla käyttäjä osoittaisi taitavansa suomen kieltä toisia hienommin. Esimerkiksi Tytti Hämäläinen (2017) on maisterintutkielmassaan havainnut, että kieliasenteissa elää jako sivistyskieleen ja kansan kieleen, ”rahvaan mongerrukseen”.

Kieli uudistuu

Kiinnostavaa onkin, että ei-kielitieteilijät näkevät helposti yleiskielen oikean kielen mallina, jota ei pitäisi muuttaa. Kieli kuitenkin muuttuu aina, joten yleiskielen pysyminen samanlaisena johtaisi siihen, että se alkaisi erkaantua todellisesta kielenkäytöstä. Näin yleiskielen hallinnasta olisi vaarassa tulla erityistaito, vaikka yleiskielen tarkoitus olisi nimenomaan toimia kaikille yhteisenä kielimuotona. (Hämäläinen 2017.)

Todennäköisesti ainakin nuoremmat kielenkäyttäjät alkaisivat pikkuhiljaa kirjoittamaan kuten puhuvat. Luultavasti ilmauksen eri muodot kuitenkin eläisivät kielessä rinnakkain, kuten moni muu rakenne jo tekee. On esimerkiksi ihan yhtä yleiskielistä hakeutua palveluiden tai palvelujen ääreen ja ilmaukset sää on sateinen ja sää on sateista ovat molemmat hyväksyttyjä (Kotimaisten kielten keskus).

Muistettakoon siis, että jos muutos me tehdään -muodon hyväksymisestä joskus tapahtuu, ei se johdu kielitieteilijöiden halusta pahoinpidellä kaunista kieltä. Sen sijaan se nousee tavallisten ihmisten tavasta käyttää kieltä. Jokainen käyttäjä onkin yhtälailla mukana sekä uudistamassa että säilyttämässä kieltä. Kuten kielipoliittisessa toimintaohjelmassa (2009) todetaan: ”Millaisena suomen kielen tarina 2000-luvulla jatkuu, riippuu monin tavoin meistä itsestämme.”

Kirjoittaja Sini Söyrinki on suomen kielen maisterivaiheen opiskelija Jyväskylän yliopistossa. Hän oli mukana Kielibaarin Jyväskylän Kesä -tiimissä.

Lähteet:

Eloranta, Ville 2014: ”Alkaa tekemään” sai pasmat sekaisin. Helsingin Sanomat 6.2.2014 s. B 5.

Finn Lectura: 1.1.3 Yleiskieli ja puhekieli. – https://fl.finnlectura.fi/verkkosuomi/Fonologia/sivu113.htm 22.6.2017.

Hiidenmaa, Pirjo 2003: Suomen kieli – who cares? Helsinki: Otava.

Hämäläinen, Tytti 2017: Maallikot kieltä kuvaamassa: kielen muutoksen diskurssit ja kieli-ideologiat kielenkäyttäjien puheessa. Maisterintutkielma. Jyväskylän yliopisto, Kieli- ja viestintätieteiden laitos, suomen kieli. – https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/54540/URN%3aNBN%3afi%3ajyu-201706162926.pdf?sequence=1.

Jantunen, Jarmo 2004: Synonymia ja käännössuomi. Korpusnäkökulma samamerkityksisyyden kontekstuaalisuuteen ja käännöskielen leksikaalisiin erityispiirteisiin. Joensuun yliopiston humanistisia julkaisuja n:o 35. – http://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_952-458-479-4/urn_isbn_952-458-479-4.pdf.

Kankaanpää, Salli 2014: Nyt saa alkaa tekemään. Kotimaisten kielten keskus. – https://www.kotus.fi/nyt/kotus-blogi/satunnaisesti_kirjoittava_kotuslainen/nyt_saa_alkaa_tekemaan.10677.blog 22.6.2017.

Kielipoliittinen toimintaohjelma 2009: Suomen kielen tulevaisuus: Kielipoliittinen toimintaohjelma. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 7. – http://scripta.kotus.fi/www/verkkojulkaisut/julk7/suomen_kielen_tulevaisuus_kotus_verkkojulkaisuja_7.pdf 4.8.2017.

Kotimaisten kielten keskus: Mitä yleiskieli on? – https://www.kotus.fi/kielitieto/kielenhuolto_kielitoimistossa/yleiskieli/mita_yleiskieli_on 22.6.2017.

Partington, Alan 1998: Patterns and Meanings. Using Corpora for English Language Research and Teaching. Amsterdam: Benjamins.

Paunonen, Heikki 1996: Suomen kielen ohjailun myytit ja stereotypiat. – Virittäjä 100 (4) s. 544–555.

Preston, Dennis Richard 1999: Handbook of perceptual dialectology. Volume 1. Amsterdam/Philadelphia: John Benjamins Publishing Company.

Suominen, Heli 2014: “Alkaa tekemään” pääsi yleiskieleen – HS pysyy nykykäytännössä. Helsingin sanomat 5.2.2017. – http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000002707522.html 22.6.2017.

Vaattovaara, Johanna 2005: Lisää lingvistiikkaa kansan käsityksistä. – Virittäjä 109 (3) s. 466–475.

Ylen linkki: Nurminen, Jussi 2014: Suomen kielen lautakunta: ”Alkaa tekemään” on nyt hyvää suomen kieltä. – Yle Uutiset 5.2.2014. – https://yle.fi/uutiset/3-7070427 22.6.2017.

Kuva:  Alexas_Fotos / Pixabay.com